Arjen supervoimaa ja mitalisadetta

Liikuntajärjestöt ovat lapsille kuin supervoima arkeen. Ne tuovat iloa, kavereita ja pakottavat välillä laskemaan peliohjaimen kädestä. Usein harrastamiseen liittyy mielikuva kovasta kilpailusta ja kultamitalien metsästyksestä, mutta totuus on onneksi arkisempi. Palkitsemisen ei tarvitse olla kallista tai monimutkaista. Itse asiassa pienen pokaalin voi hankkia muutamalla eurolla verkkokaupasta, ja se saa hymyn huulille juuri oikealla hetkellä.

Ei ole mikään salaisuus, että konkreettiset palkinnot motivoivat lapsia – varsinkin, kun ne tuovat vaihtelua tavallisiin ”hyvä sinä!” -huutoihin. Verkkokauppojen valikoimista löytyvät niin kiiltävät mitalit ja värikkäät pokaalit. Mikä parasta, ne saa tilattua niin edullisesti, että budjettiin jää rahaa vielä yhteisiin jäätelöihinkin. Palkitseminen ei siis vaadi vanhemmilta pikavippejä tai veneen myymistä. Eikä palkinnon tarvitse päätyä vain voittajalle; pokaalin voi ojentaa yhtä hyvin sinnikkäästä yrittämisestä tai loistavasta joukkuehengestä. Tai ehkäpä siitä, ettei kukaan hermostunut, vaikka puoliso söi kotona kaapin viimeisen suklaapatukan.

Sosiaaliset taidot kasvavat

Liikuntajärjestöt tarjoavat luonnollisesti lapsille paljon muutakin kuin pelkkiä treenejä. Ne kasvattavat sosiaalisia taitoja, joissa opitaan olemaan aidosti iloisia toisten onnistumisista, vaikka omat suoritukset menisivätkin välillä penkin alle. ”Ei haittaa, kokeillaan uudestaan!” on sellainen lause, jonka moni nuori oppii ryhmässä kuin huomaamattaan, varsinkin, kun kannustimena vilkkuu luvattu mitali. Ne hetket, jolloin vastustajakin osoittautuu mukavaksi tyypiksi, opettavat empatiaa ja yhteisöllisyyttä. Nämä ovat elämänmittaisia taitoja, joita ei voi ladata sovelluskaupasta tai oppia pelkästään kirjoja pänttäämällä.

Yksinkertaisimmillaan kyse voi olla paikallisen seuran futiskerhosta, jossa 6-vuotiaat juoksevat pallon perässä kuin aikuiset ostoskärryjen kanssa lauantai-aamun ruuhkassa. Se on paikka, jossa joka ikinen saa olla oman elämänsä supersankari ja jossa sattuu ja tapahtuu. Kukaan ei välitä, vaikka potku lähtisi vähän vinoon tai pallo päätyisi vahingossa omaan verkkoon. Suurin jännitys löytyy usein kentän laidalta vanhemmilta, jotka elävät mukana suuremmalla tunteella kuin lapset itse. Siksi palkitsemisenkaan ei tarvitse missään nimessä noudattaa olympia-kaavaa; aito ilo syntyy siitä, että saa yrittää ja tulla nähdyksi.

Liikuntakerhoissa opitaan myös itsekuria, vaikka sitä ei lapsille termillä ”kurinalaisuus” markkinoidakaan. Sovitut treeniajat ja säännöt opettavat kantamaan vastuuta. Tämä saattaa parhaimmillaan ehkäistä myöhempiä koottuja kotiläksyjen unohtamisen selityksiä. Tai ainakin antaa hyvän syyn kerrata asioita yhdessä. Joskus pienet unohdukset ovat parhaita oppitunteja: jos vesipullo unohtuu kotiin, se opettaa huolellisuutta seuraavalle kerralle paremmin kuin mikään saarna. Pienet arjen rutiinit ovat lopulta isoja juttuja, ja pian pullokin löytyy laukusta yhtä varmasti kuin rakkolaastari polvesta.

Tilaa kömmähdyksille

Liikuntajärjestöissä on tilaa leikille ja inhimillisille kömmähdyksille. Jos joku kaatuu kentällä näyttävästi sääret ojossa, se ei ole katastrofi, vaan kenties lähi-historian hauskin tarina. Ja ehkäpä riittävä syy palkita pelaaja päivän sisukkain suoritus -pokaalilla. On tärkeää, että mukana on aikuisia, jotka osaavat nauraa mukana ja kannustaa sopivalla otteella.

Joskus meillä vanhemmilla on taipumus liioitella. Saatamme kuvitella, että koripallokoulun päättymiseen tarvitaan kaupungintalon kokoinen juhlagaala ja ilotulitus. Todellisuudessa pelkkä reilu kehu, pieni mitali ja pelikaverin yläfemma riittävät. Usein valmentajan lähettämä lyhyt viesti vanhemmille, jossa kehutaan lasten yhteishenkeä, lämmittää mieltä enemmän kuin kallis juhlahumu.

Urheiluseurat ovat myös loistava paikka oppia tasa-arvoa ja kunnioitusta. Jo pienenä lapsi huomaa, ettei tausta, kieli tai sukupuoli ole esteenä yhteiselle pelille. Liikuntaleireillä nämä asiat konkretisoituvat jaetun onnistumisen kautta. Kun naapurikunnan nuori opettaa uuden tempun, ennakkoluulot murenevat ja opitaan katsomaan toista ihmistä ihmisenä, ei nimilappuna.